Malesia – paluu luontoon

Nousen lentokoneeseen sateisena kesäkuun päivänä matkustaakseni noin 12 tuntia Kuala Lumpuriin. Sain mahdollisuuden osallistua upealle matkalle yhdessä neljän muun pohjoismaalaisen toimittajan kanssa ja pääsin tutustumaan Malesiaan ensimmäistä kertaa. Kuala Lumpurin välilaskun jälkeen saavumme vihdoinkin Borneon saarella Sarawakin alueella sijaitsevaan Kuc-hingiin.

World Music Festival
Yksi täpötäyden lehdistöaikataulun ohjelmanumeroista on käynti Rainforest Music Festivalilla keskellä sademetsää sijaitsevassa Sarawakin kulttuurikylässä. Kylän vanhat rakennukset kertovat maan historiasta kauniine rakennuksineen ja monumentteineen. Huomaan ohikulkevien kävijöiden puhuvan kaikkia maailman eri kieliä ja ymmärrän heidän matkustaneen tänne juuri tätä tapahtumaa varten. Noin 22 000 kävijää jakaa kiinnostuksen maailmanmusiikkiin. Eräs intialainen mies pysäyttää minut ja kysyy, mistä olen kotoisin. Hän kuvailee maailmanmusiikkia nykymusiikiksi, jota soitetaan vanhoilla, eri kulttuureille tyypillisillä soittimilla.

Hän kertoo soittavansa yhdessä festivaaleilla esiintyvässä bändissä, Akashassa, ja saan tilaisuuden kuulla heidän versionsa bluesista sitareilla ja muilla intialaisilla soittimilla soitettuna. Koska trooppinen sade on piessyt sademetsää viimeisten kahden tunnin ajan, näyttämön edusta muistuttaa pikemminkin mutakylpyä kuin nurmikkoa. Uusi hennatatuointi käsivarressani imen itseeni hyvää tunnelmaa, otan kengät jalastani ja hyppään muiden hullujen tavoin sääreen ulottuvaan mutaan. Kun läpimärkänä, mutaisena ja väsyneenä istuudun Kuchingiin palaavaan minibussiin, olen jo tehnyt päätöksen. Tämä minun täytyy kokea uudelleen!

Bako National Park
Seuraava päivä tuo tullessaan uuden seikkailun – yöpymisen Bakon kansallispuistossa. Puisto on kuuluisa rikkaasta eläimistöstään ja upeista kivimuodostelmistaan. Vietettyäni puistossa vain viisi minuuttia, mietin miten on edes mahdollista, että näin rajallinen alue on täynnä näin paljon luonnon kauneutta. Kansallispuistossa on leiri, jossa on muutama huone sekä telttapaikka niille, jotka haluavat yöpyä luonnon keskellä. Odottaessamme että saamme jättää tavarat huoneisiin, istuudun päärakennuksen portaille ja katselen aluetta. Kaskaiden siritys on korvia huumaavaa, lapsi itkee, kun makaki on varastanut omenan hänen kädestään, villisika seisoo kolmen metrin päässä syömässä ja parin sadan metrin päässä näkyy Etelä-Kiinan meren sinivihreä vesi. Mihin olenkaan päässyt?

Lounaan jälkeen vuorossa on vaellus sademetsässä. Bakon kansallispuistossa on useita erilaisia vaellusreittejä ja valitsemamme reitti päättyy yhdelle kansallispuistojen kauneimmista rannoista. Ohitamme mangrovepuun, näemme vilauksen Borneon kuuluisista nenäapinoista ja kiipeämme yli liaanien, bambunoksien ja monihaaraisten juuristojen ennen kuin saavutamme määränpäämme noin kahden tunnin vaelluksen jälkeen. Kun liidunvalkoisesta hiekasta näkyy pieni pilkahdus, kaikki kiristävät tahtia. Muutaman tunnin hikoilun jälkeen uinti 27-asteisessa vedessä tuntuu siltä kuin olisi päässyt taivaaseen. Veneemme hakee meidät puoli tuntia myöhemmin ja vie takaisin leiriin. Perillä istun kolmen muun toimittajakollegani kanssa rannalla, avaan kylmän oluen ja nautin upeasta auringonlaskusta. Tarvitseeko minun edes sanoa, että nukuin hyvin sinä yönä?

Semengoh Wildlife Center
Vapaapäivä ilmestyi keskelle stressaavaa lehdistöohjelmaa ja tiesin heti, minne halusin mennä. Olin jo aiemmin kuullut puhuttavan orankien kuntoutuskeskuksesta aivan Kuchingin ulkopuolella. Keskuksessa huolehditaan orangeista, joita on pidetty vangittuina kotieläiminä, jotka ovat loukkaantuneet tai eivät jostain syystä selviydy yksinään metsässä. Apinat elävät vapaina yhdessä puiston osassa. Niitä ruokitaan joka päivä ja kävijät saavat nähdä ne lähietäisyydeltä. Otin taksin ehtiäkseni ajoissa aamupäivän ruokintaan ja asetuin aitiopaikalle, josta alueen näkee hyvin. Yksi toisensa jälkeen ne ilmestyivät metsästä ja herkuttelivat banaaneilla ja jollain toisella hedelmällä, jota niille tarjottiin. Muutaman kerran orangit tulivat epämiellyttävän lähelle, etenkin kun meitä oli varoitettu ottamasta niihin katsekontaktia. Myös eräs puiston työntekijöistä esitteli ylpeänä suurta puremaa sääressään. Hän sai sen yrittäessään kävellä orangin ja erään naisen välistä, joka oli unohtanut hedelmän laukkuunsa. Jos haluat kohdata läheltä yhden ihmisen lähisukulaisista, tätä kokemusta voin todellakin suositella!

Nanga Sumpa
Seuraava seikkailumme on kokemus, jota en unohda koskaan. Pikaisen aamiaisen jälkeen oli taas aika lähteä. Oppaamme Mel vei meidät 4,5 tuntia kestävälle automatkalle pitkin Sarawakin rannikkoa. Veneretki hurjasti keikkuvassa jokialuksessa, joka näyttää pikemminkin pitkältä kanootilta kuin veneeltä, vie meidät ylös Ulu-jokea pitkin määränpäähämme – longhouse-kylään Nanga Sumpaan.

Longhouse on perinteinen malesialainen talojen rakennustapa. Taloa jatketaan aina heimon kasvaessa. Heimolla on yksi johtaja, joka yleensä aina asuu longhousen keskiosassa, ja heimon perheet kokoontuvat talon suurelle ”verannalle” seurustelemaan. Heimolaiset elättävät itsensä pääasiassa viljelyksillä ja sademetsän löydöillä. He tuottavat esimerkiksi kumia kumipuista, myyvät sitä eteenpäin ja ostavat tilalle välttämättömyystarvikkeita.

Yövyttyäni muutaman yön siistissä hotellissa melkein järkytyn, kun näen seuraavan majapaikkamme. Meillä on jokaisella oma huone puisessa parakissa, ja huoneissa on ainoastaan patja lattialla, hyttysverkko ja viltti. Huoneeni seinän yläosa on rakennettu lankuista kaltereiden tyyliin. Järkyttävästä hyönteisfobiasta kärsivänä alan miettiä, mihin oikein olen ryhtynyt. Vierailemme longhousessa, missä saamme tervehtiä päällikköä, maistaa heimon kotitekoista riisiviiniä ja nähdä tanssinäytöksen. Sen jälkeen onkin aika siirtyä yöpuulle. Sähkön säästämiseksi kaikki valot sammutetaan iltakymmeneltä. Kaikkiin huoneisiin onkin siksi sytytetty liekehtivä kerasiinilyhty, jotta löydämme tien perille. Suljen huoneeni oven, ryömin hyttysverkkoni alle ja vedän viltin ylleni. Ulkoa kuuluvat ainoastaan sammakoiden ja hyönteisten sinnikkäät mutta unettavat äänet. Ei autoja, metelöiviä naapureita tai surisevia ilmastointilaitteita. Nukahdan ja nukun kuin kuningatar läpi yön.

Herään seuraavana aamuna kello 6 kylän kanojen ja kukkojen huutokilpailuihin. Otan kylmän suihkun ja valmistaudun jokiretkelle. Taitavat kyläläiset ohjaavat meidät joessa sujuvasti kiviryppäiden ja kelluvien puiden ohi, kunnes saavumme Enseluiasin vesiputouksille. Matkan varrella saimme nähdä uskomattoman luonnon ja tuntui kuin olisimme ensimmäisinä maailmassa saaneet kokea sen. Raikkaassa vesiputouksessa kastautumisen jälkeen tunsin itseni todella nälkäiseksi. Onneksi kyläläiset olivat valmistaneet avotulella runsaan aterian – kokonaisena grillattua kananpoikaa, bamburuo’ossa keitettyä riisiä ja tuoretta kalaa suoraan joesta. Paluumatkalla taivas aukeni ja sademetsä paljasti todellisen minänsä. Vaikka koko omaisuuteni, mukaan lukien kamerani, oli läpimärkä, en voinut kuin hymyillä ja miettiä, olisiko tämä oikea tapa elää.