Kultakuumetta

Kulta on aina kiehtonut ihmisiä, ja se symboloikin valtaa ja voimaa. Vielä Kolumbuksen aikoina metallin uskottiin syntyvän auringon valosta, joten sitä luultiin löytyvän eniten Kravun ja Kauriin kääntöpiirien välistä, jossa auringonpaahde on voimakkainta. 

Kultaa on luonnossa lähes kaikkialla kallio- ja maaperässä. Maailman valtameristäkin löytyy yli kymmenen miljoonaa tonnia kultaa. Maankuoren yleisimmän mineraalin, kvartsin ja kullan yhteyttä on tutkittu jo kauan, sillä kvartseja löytyy aina sieltä, missä on kultaakin. Metallin mystisyyttä lisää se, että vuosituhansien ajan on puhuttu kullan emäkalliosta. Sillä tarkoitetaan paikkaa, josta kultahiput olisivat kauan sitten irtautuneet ja kulkeutuneet ympäriinsä. Toisen teorian mukaan tällaista emäkalliota ei ole olemassa, vaan kultaesiintymät olisivat jäänteitä valtavista vuoristoista. 

Kultaa esiintyy metallisena, lähes puhtaana kultana, ja metalliseoksina. Tällaisissa seoksissa kulta on usein sekoittunut hopeaan ja platinaan. Kullan puhdistusmenetelmä, kopelointi, on ollut käytössä jo yli 4000 vuoden ajan. Kun kultaa hehkutetaan ilmassa, muut vähemmän jalot metallit hapettuvat ja sulavat pois.

Miten kultaa löydetään?
Kultaa etsitään huuhtomalla ja kaivamalla. Menetelmät ja välineet ovat samat ympäri maailmaa, ja osa niistä on ollut käytössä tuhansiakin vuosia. Kehittyneen tekniikan ansiosta nykyään voidaan kaivaa sellaisistakin paikoista, jotka ennen olivat mahdottomia.

Kauan käytettyä menetelmää, vaskaamista, pidetään helpoimpana tapana puhdistaa kulta. Perustyövälineenä käytetään puista ränniä, jonka avulla kulta erotetaan sorasta virtaavassa vedessä. Painonsa ansiosta kulta painuu vedessä pohjaan. Sen putoaminen astiasta estetään rihloilla.

Kullankaivussa käytetään tavallisesti joko lapio-, kone-, tai imurikaivua. Monien ammattilaisten ja harrastajien mielestä perinteinen lapiokaivu on ainoa oikea tekniikka. Samoilla välineillä on kaivettu jo satoja vuosia. Koneellisesti kaivetaan lähinnä Lemmenjoen alueella. Imurikaivu on uusimpia tapoja, jossa voimakkaalla vesi-imulla imetään kiviainesta joen pohjasta.

Kullan valmistus
Huuhtomalla saadussa hippukullassa on niin paljon rautaa seassa, ettei sen työstäminen onnistu ennen puhdistamista. Täysin puhdas kulta niin pehmeää, ettei siitä valmisteta koruja. Metallia kovetetaan sekoittamalla siihen sulatusvaiheessa useimmiten kuparia ja hopeaa.

Seostamalla kultaan saadaan erilaisia värisävyjä. Seosaineita käytetään myös metallin muokkausominaisuuksien parantamiseksi ja korun hinnan alentamiseksi.

Keltakultaa tehdään seostamalla kuparia ja hopeaa. Valmiin seoksen väriin vaikuttaa metallien keskinäinen osuus. 24 karaatin kulta on puhdasta, todella keltaisen väristä kultaa, jota kutsutaan myös hienokullaksi. 18 karaatin kullassa painosta 75 prosenttia on kultaa, loput muita metalleja. 14 karaatissa kultaa on 58,5 prosenttia. Markkinoille on tullut 9 karaatin kultaa, jossa varsinaista kultaa on vain 37,5 prosenttia painosta. Tämä kulta tummuu käytössä, toisin kuin puhtaammat seokset.

Valkokultaa ei voi löytää sellaisenaan luonnosta, vaan se seostetaan hienokullasta. Valmistuksessa käytetään tavallisesti tummumatonta palladiumia, josta valkokulta saa värinsä. Palladiumvalkokulta on pehmeämpää kuin keltakulta. Valkokultaseoksessa voi olla muitakin platinametalleja, jonkin verran hopeaa, piitä ja nikkeliä.

Valkokultaan saadaan kirkas ja vaalea rodium-pinnoite pintakäsittelymenetelmällä, jota kutsutaan rodinoinniksi. Pinnoitetta käytetäänkin koruissa lähinnä kauniimman ulkonäön saamiseksi. Nikkelivalkokultaiset korut on monesti rodinoitu päältä värin parantamiseksi ja nikkelin liukenemisen estämiseksi. Aiemmin valkokullan seosmateriaalina käytettiin tavallisesti nikkeliä, mutta sen käyttöä on rajoitettu allergisoivan vaikutuksen takia.

Suosituimpien kelta- ja valkokullan lisäksi on olemassa punakultaa ja viherkultaa. Punakullassa seosmetallina käytetään lähinnä kuparia. Metalli on sitä punaisempaa, mitä enemmän kuparia käytetään. Joskus punakultaseoksessa käytetään 75 prosenttia kultaa ja 25 prosenttia kuparia, tavallisesti kuparin määrä on kuitenkin suurempi. Monissa maissa 14 karaatin kultaseosta pidetään punakultana.

Viherkullassa kultaan on lisätty hopeaa tuomaan metalliin kestävyyttä ja väriä. Viherkulta ei ole puhtaan vihreää vaan pikemminkin hiukan kellertävää. Tavallisesti viherkulta on liian pehmeä materiaali päivittäin käytettäviin koruihin,  mutta se sopii esimerkiksi koristeeksi pieniin, käsintehtyihin koruihin.

Kultaryntäyksiä
Ensimmäinen kunnon kultaryntäys suuntautui Kalifornian Sierra Nevadaan 1840-luvun lopussa. Tieto kullan löytymisestä levisi jo tuolloin ympäri maailmaa. Ennen tunnetuinta, Klondiken kultakuumetta ryntäyksiä kohdistui Uuteen Seelantiin, Australiaan ja Etelä-Afrikkaan.

Kanadan Klondikessa löydettiin kultaa ensimmäisen kerran vuonna 1896. Pian Klondikessa oli kymmeniä löydöksiä, joiden myötä kultakuume alkoi. Pienessä, muutaman tuhannen asukkaan Klondikessa oli vuosisatojen vaihteessa parhaimmillaan 100 000 kullankaivajaa. Paikasta on tähän mennessä löytynyt noin 350 tonnia kultaa.

Suomen Lapissa kullankaivu sai alkunsa 1830-luvun lopulla. Etsintä ei tuottanut suuria tuloksia, sillä täällä ei ollut tietoa hippukullan kaivamisesta. Taitoa haettiin ulkomailta, lähinnä Amerikasta ja Australiasta. Vuonna 1867 lopulta tärppäsi. Löydökset johtivat kultakuumeeseen, jonka huippu ohitettiin muutamassa vuodessa 1870-luvun alussa.

Vuoteen 1897 asti kultaa huuhdottiin eli hippuja etsittiin jokien rannoilta ja penkoilta. Varsinainen kullankaivu maa- ja kallioperästä aloitettiin vasta vuonna 1898, mutta uusi menetelmä johti jälleen kultakuumeeseen. Vuosisadan alussa suuret kultayhtiöt kilpailivat toisensa konkurssiin ja kullankaivua jatkoivat vain pienet, yksittäiset porukat. Tekniikan kehittyminen herätti kultatoiveet henkiin 1920-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä Tankavaarasta tuli Lapin kullankaivukeskus. Lemmenjoella koettiin kultaryntäys 1940-luvun lopulla ja uudestaan 1980- ja 90-luvuilla.

Lapista löydettyjen kultahippujen hinta on moninkertainen, jopa monikymmenkertainen verrattuna kullan yleiseen maailmanmarkkinahintaan. Tämä johtuu siitä, että Lapin kultahippujen kultapitoisuus on 94 – 96 painoprosenttia, mikä on hyvin korkea luku. Lapin suurin kultahippu löydettiin vuonna 1935, se painoi 393 grammaa. Australiasta löydetyllä maailman suurimmalla hipulla oli löydettäessä vuonna 1869 painoa 71 kiloa.

Kultapitoisuuden vaihtelu luo selviä värieroja, mutta kullan väri samankaltaistuu työstettäessä sitä koruiksi. Asiantuntijakaan ei pysty tunnistamaan hippujen löytömaata ilman tarkkoja analyyseja, koska kultahiput ovat samanlaisia kaikkialla. Klondiken kultakuumeen aikana löydettyä kultaa saattaa siis olla tänä päivänäkin käyttämissämme koruissa, mutta varmuutta siitä ei enää voi saada. Kultaa on seostettu ja sekoitettu uudelleen monta kertaa sadan vuoden aikana.