Elämänmittainen maratoni

Harjoittelua vahtiakseen voittaja lähti kuitenkin lenkeille mukaan ja yhdessä matka sitten juostiin. Tossuja kului, kilometrejä kertyi ja haasteet lisääntyivät, kun kaveruus kasvoi ystävyydeksi ja syveni pikku hiljaa rakkaudeksi.

Sade ropisi lakin lippaan, kun Juuso kaappasi Annen syliinsä kesken lenkin, kostean sammalen peittämälle kivelle. ”Tuu mun vaimoksein” –laulu sai myönteisen vastauksen.

Tässä kisassa juostaan aikaa vastaan
”Meille ei tule sitten mitään häähässäkkää. Nautiskellaan vaan kaikesta.” Näin kai moni muukin kuvittelee hääsuunnittelua aloittaessaan…

Häät talvisessa tunnelmassa, läheiset sukulaiset ja ystävät yhdessä kanssamme kynttilöiden tuikkeessa. Siinä oli hääunelmamme. Juhlapaikaksi löysimme Härkälinnan, jossa huokui sama henki kuin perinteisen Paavo Nurmi maratonin yhteydessä viihtymillämme keskiaikaisilla markkinoilla. Kun yllättäen Hauhon kirkkokin oli keskiaikainen, saimme näin mieleisemme johtolangan hääsuunnitelmiimme.

Aika riensi eteenpäin, mutta Tampereen Morsiusgallerian näyteikkunan pellavapuku pysäytti viimein. Yksinkertainen materiaali houkutti ja haaveen mukaiseen malliin tuotiin myös teemavärit vihreä ja valkoinen. Juusolle teetettiin Annen hääpukuun sopiva, vihreällä kirjailtu pellavainen liivi. Kutsukorttiinkin haluttiin jotain keskiaikaiseen henkeen liittyvää ja kun leppoisia iltoja riitti, luettiin Kanteletar sopivaa runoa etsiessä. Toivottomalle tuntuneen sormuksen etsiskelyn jälkeen sattuma johdatti Tampereella Nagualin ovelle. Aikaa oli enää vajaa kuukausi, mutta persoonallinen ”elämän lanka” punakullasta valmistui ajoissa - päivää ennen häitä!



Häähuuma iski salakavalasti sotkemaan selkeitä viimeisten viikkojen suunnitelmia. Servietit olisikin kiva ommella itse. Samalla syntyisivät näppärästi hääkarkkisäkit. Perinteisten korttien sijaan vieraiden nimet kolvattiin puisiin ”paikkapulikoihin”. Monta muutakin ”pientä juttua” tupsahti mieleen. Onneksi häävieraat eivät vielä tänä päivänäkään tiedä, mitä kaikkea suunnitellusta jäi loppujen lopuksi toteutumatta…

Maalisuora häämöttää
Häitä edeltävänä iltana kokoonnuimme Härkälinnaan kaason, bestmanin, sisarusten ja valitun ystäväjoukon kanssa. Hääpaikan koristelusta tehtiin yksinkertainen. Kynttilöillä valaistun hirsilinnan pitkien pöytien keskelle aseteltiin havuköynnökset, joihin pujoteltiin valkoisia tulppaaneja talvisen lumen kunniaksi. Laitettuamme paikan hääkuntoon saunoimme ilman tunnustettua paniikkia ja nautimme yhdessä kuohuviini-illallisen häätunnelmaan laskeutuen.

Aamu valkeni pikkupakkasen tuikkiessa paksun hankipeitteen päällä. Kampaaja Salon arte Nina osoittautui luottamuksen arvoiseksi luodessaan toivotunlaisen hääkampauksen pyytämiensä kuvien varassa, eli ilman koekampausta. Myös hääkuvaajamme Anna-Liisa Nikus osoitti ammattitaitonsa napatessaan täydelliset potrettikuvat sekä hääpaikan sisällä että ulkona vain reilussa puolessa tunnissa ennen vihkimistä. Kaikki tuntui siis sujuvan hyvin ja saimme valmistautua elämämme tärkeimpään hetkeen rauhallisilla mielillä.

Kirkon eteisessä ei harmittanut tippaakaan se, että hääkimppu oli epäonnistunut risukasa, mutta isotädin kirjaileman pitsiliinan unohtuminen sai kyyneleen silmäkulmaan. Sisarusten pienoisorkesterin soiton ja veljen laulun nostaessa ”Vain kaksi nauhaa”-sävelet Hauhon keskiaikaisen kirkon holveihin palautui syvän onnellisuuden tunne. Vihkipappina toimineen isäni puhe herkisti kuitenkin taas mielen. Tyynesti mieheni osoitti tällöin jatkuvan huolenpitonsa ojentaessaan tyynesti taskustaan – minkäs muun kuin Anna-tädin nenäliinan.

Onnen tunne oli sanoin kuvaamaton, kun astelimme Trumpettisävelmän riemukkaan tunnelman siivittämänä alttarilta eteenpäin kohti elämää aviomiehenä ja –vaimona.

Maalinauhaan kietoutuen
Härkälinnaan saavuttaessa meitä oli vastaanottamassa isäni tuomat jätkänkynttilät sekä tulppaanein koristellut jäälyhdyt. Kuohuviinien jälkeen naposteltavana oli perinteisistä hääkarkeista poiketen kuivattuja karpaloita omenarenkaan keskellä. Ruokahalun herättelijäksi tuotiin morsion mieleen kalaisia ja metsäisiä herkkuja päreeltä tarjoiltuna. Vatsan täytteeksi oli pitopalvelu Pirjo Koskinen valmistanut karitsaa ja mureaa possunfilettä hunajaisilla juureksilla ryyditettynä. Kermainen hääkakku ei ollut mieleemme, vaan hopealapio upotettiin suklaiseen unelmaan. Häätanssi oli soinut puhelimiemme soittoäänenä jo koko seurustelun ajan, joten ”Oikeesti” se ei ollut yllätys häävieraillekaan. Tanssin pyörteisiin kietoutuivat myös ne kaksi nauhaa, jotka sitovat meidät yhteen jatkaessamme matkaa kohti elämämme maratonia.