Hanna ja Marko

Oli heinäkuu 2003 kun tapasin ensimmäistä kertaa mieheni. Olimme tuolloin molemmat postilla töissä, Marko kuskina ja minä taustahommissa postinkäsittelijänä. Heti hänet tavattuani perhoset valtasivat mahanpohjani. Marko oli myös veljeni työkaveri, joten numerot vaihtuivat helposti ja ei mennyt aikaakaan kun päädyimme treffeille. Monia arvelutti meidän ikäeromme, mutta itse en sitä ei huomannutkaan. Olin tuolloin täyttämässä 19 ja Marko 25. Loppuvuosi vietettiin tiiviisti yhdessä, vaihduin jopa samaan taloon töihin missä Marko oli ja jouluaaton vaihtuessa joulupäiväksi menimme kihloihin. Kihloihin menon jälkeen muutimme yhteen ja heti seuraavana kesänä aloimme odottamaan esikoislastamme Jesseä. Jesse syntyi maaliskuussa 2005 ja sai pikkuveljen Jeren kesäkuussa 2007.

Hääpäivän valinta
Kun Jere oli vielä pieni vauva päätimme tehdä meistä ”kokonaisen perheen”, perheen jossa kaikilla oli sama sukunimi. Aloimme miettimään kuumeisesti ajankohtaa häillemme. Itse olin aina halunnut poiketa joukosta ja järjestää tunnelmalliset talvihäät, paljon kynttilöitä ja hämärä valaistus. Kuin sattumalta, vuoden 2009 ”rakkauden päivä” osui lauantaille.  Ei ollut enää hetkeäkään epäselvää mikä olisi hääpäivämme. Aloin selailemaan ahkerasti netin hääsivuja ja sain paljon kivoja ideoita. Teemaväreiksemme valittiin talviset valkoinen, sininen ja hopea.

Sovimme mieheni kanssa pitää häämme salassa suvulta, kunnes kutsut kolahtaisivat heidän postilaatikkoon. Vaikeaahan se oli minunlaiselle puheliaalle ihmiselle, joka saattaa lipsauttaa vahingossa sammakoita suustaan. Häistä tiesi etukäteen vain vanhempamme, mummini, kaasot ja bestman. Kaason kunniatehtäviin pyysin itselleni tärkeät henkilöt, ystäväni Katin ja veljeni vaimon, Minnan. Bestamanina toimi Markon pikkuveli Jukka.

Vaikka aikaa häihin oli paljon, ostin itselleni heti hääpuvun ja hunnun käytettynä, ja pikku hiljaa kaapit alkoivat täyttymään kaikesta pienestä hääkrääsästä. Hääkarkkien sijasta halusin siniset ruusukynttilät sellofaanissa, omilla nimikirjaimilla varustettuina ja lautasliinoihin askartelimme kaasojen kanssa lumihiutalemansetit.



Enää vuosi häihin
Vihdoin oli enää vuosi häihin ja aloimme varaamaan kirkkoa. Kirkoksi valitsimme Kuopion Tuomiokirkon ja juhlapaikaksemme luonnon keskellä olevan Koivumäen Kartanon. Mielessäni näin jo selvästi, miten kirkolla vieraat pitelisivät tähtisädetikkuja ja miten kartanon polku koristeltaisiin roihuilla.

Puoli vuotta ennen häitä varasin kaiken mahdolliseen muun, valokuvaamoksi Studio Liisan, ulkokuvaajaksi autoamme aikaisemmin Gti-lehteen kuvanneen JT-Median/Jape Tiitisen, kampaamoksi Hiusstudio KK’S:n, meikkaajaksi Eva Kankkusen, kukkakaupaksi Rosannan ja bändiksi Elegian.

Sulhasen ja bestmanin frakin vuokraamisessa koimme kuitenkin yllätyksen; vanhojentanssi päivä olisi juuri päivää ennen häitämme. Saimme siis jännittää olisiko yhtään sopivan kokoista frakkia jäljellä. Kuitenkin sopivat löytyivät ja sovimme uusintasovituksen varmuudeksi tammikuulle. Lisäksi tilasimme sulhaselle ja bestmanille häänettiliikkeestä silinterinhatut ja sulhaspojille minifrakit.

Vaikka aikaa oli ollut suunnitteluun paljon, minulle tuli yllätyksenä loppumetrien ajanpuute. Hoideltavaa oli vaikka kuinka paljon ja aika ei meinannut riittää millään. Kaksi pientä lasta kotona ja opiskelut perhepäivähoitajaksi työllistivät paljon. Kuitenkin kaikki meni hienosti ja asiat tulikin kuin tulikin sovittua.

Juhlien suunnittelu
Kolme kuukautta ennen häitä laitoimme kutsut postiin. Kutsut olivat valkoiset, kannessa sormustettujen käsien kuva ja hopealla painettuja lumihiutaleita. Sisällä luki “No digas ”te amo”. jDéjame sentirlo! -Älä sano: ”minä rakastan sinua”. Anna minun tuntea se!”. Lumihiutalepostimerkit kruunasivat kutsujemme ilmettä. Sukulaisilta saimme kommentteja jo parin päivän sisällä kutsujen lähetyksestä. Heistä oli ihanaa päästä mukaan juhlimaan kauan odotettua suurta päiväämme.

Joulun saapuessa kauppoihin ilmestyi paljon erilaisia makeisia ja en varmaan ole koskaan ostanut niin paljon karkkia kuin tuolloin. Kaikki sydämenmuotoiset karkit lähtivät mukaani ja tilasin netistä vielä lisää tinapaperilla päällystettyjä. Suunnittelimme vieraskirjapöydän niin, että kirjan vierellä olisi yhteisentaipaleemme aikana otettuja valokuvia, polttarikansio ja karkkibuffetti. Vieraat saisivat näin samalla suunsa makeaksi, kun selaisivat albumeita ja jättäisivät merkintöjä.

Vuoden vaihteen jälkeen tapasimme Koivumäen kartanon väen ja suunnittelimme yhdessä meidän tyyliset hääjuhlat ja -menuun. Lapsivieraista johtuen halusimme perinteistä suomalaista ruokaa, kuten karjalanpaistia ja perunoita, lisukkeeksi tietenkin salaatteja ja karjalanpiirakoita, joka sopi kartanon väelle hyvin. Menun ja viinien valinnan jälkeen suurempi haaste tuli eteemme. Aluksi olin ajatellut, etten haluisi määrätä vieraitamme tiettyihin paikkoihin istumaan, mutta koska ruokailuvälineet katettiin valmiiksi pöytiin, oli alettava pöytäkarttojen mietintä. Aikani vieraslistan nimiä pyöritellessäni, alkoivat pöytäryhmät vihdoin hahmottua. Tämän jälkeen toimitin kartanolle kuvia toiveistani pöytä- ja huonejärjestysten suhteen.

Tammikuussa jännitimme mieheni kanssa, milloin polttariviikonloppumme tulisi, ja lopulta 26.1.2009 kuului kova koputus kotimme ikkunasta kahdeksan aikaan aamulla. Me molemmat vietimme hienot ja ikimuistoiset polttarit! Minusta oli ihanaa, että polttarimme yhdistyivät hetkeksi sokkona seinäkiipeilyn merkeissä, olimme melkoinen näky gorilla ja kissanainen asuissa. Kaverit olivat selvästi nähneet paljon vaivaa meidän eteen ja olimme siitä todella kiitollisia.

Hääseremonia
Helmikuun alussa oli aika tavata pappi ja kanttori. Toiveenamme oli, että poikiamme huomioitaisiin mahdollisimman paljon hääseremoniassa. Päädyimme siihen, että poikamme, ns. sulhaspojat, kävelisivät alttarille  ensimmäisinä kaasojen kanssa ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tien” soidessa. Tämän jälkeen isäni saattaisi minut alttarille ”Prinsessa ruususen” tahdissa ja sulhanen Marko tulisi vastaan. Toinen toive minkä halusimme, oli että ystäväni Jenny saisi esittää kirkossa musiikkiesityksen pianolla. Onneksi sekin järjestyi, sillä kappale jonka hän esitti, oli meille ollut tärkeä koko seurustelumme ajan.

Aika kului ja oli päivä ennen häitä. Kävimme vielä kaikkien osallistujien kanssa palaverin siitä, että kuka hoitaa mitäkin ja mihin aikaan. Koko päivä oli kauheata hulinaa, teimme kukka-asetelmat valkoisista minigerberoista, ruusuista ja hopeaksi maalatuista mustikanvarvuista. Pakkasimme kaikki tavarat niin häitä kuin hotellin hääyötä varten. Katsoimme varmaan kymmenen kertaa, että niin itselle kuin lapsillekin oli kaikki valmiina, ja vielä kolmen aikaan yöllä koristelimme autoamme hääautoksi. Lopulta olin niin väsynyt, että rojahdin sänkyyn ja nukuin kuin tukki. Eipähän ainakaan tarvinnut kärsiä jännityksen tuomasta unettomasta yöstä; siihen ei kerta kaikkiaan ollut aikaa.

Rakkauden päivä!
Hääaamuna vanhempani tulivat meille aikaiseen lastenhoitoon, kun lähdin kampaajalle ja meikkiin. Myös kaasoni saapuivat kampaajalle. Kun kaunistautuminen oli valmis, oli aika pukeutua. Olimme sopineet ulkokuvauksen järven jäälle heti aamuksi, jonne komea sulhaseni frakissa ajoi meidät hääautomme. Pakkasta aamulla ei onneksi ollut kuin -7 astetta, joten tarkenimme hyvin vähäisistä vaatteistamme huolimatta. Ja olihan minulla päällä lämmittämässä ihana mummini ompelema tekoturkiskeeppi.

Kun ulkokuvaukset olivat ohi, menimme studiokuviin, jonne saapuivat myös poikamme Jesse ja Jere, tyylikkäinä pikkumiehinä minifrakeissaan. Valokuvaus sujui hyvin ja viihdyimme siellä vähän liiankin kauan, sillä poistuessamme kuvauksesta huomasimme, että meidät kuuluisi vihkiä 5 minuutin kuluttua. En varmaan ole koskaan ollut niin paniikissa! Kiiruhdimme nopeasti kirkkoon ja siellä alkoi sähläys siitä, kuka on missäkin, minne jäi vieheet, missä on hääkimppu ja lopulta sulhaspoikamme ja isäni oli myöhässä. Pappi kehoitti meitä aloittamaan häät, mutta sanoimme ehdottomasti ei. Minä en suostunut menemään naimisiin ilman poikiani ja isääni. Onneksi ei mennyt kauan, kun he saapuivat ja pääsimme aloittamaan vihkimisen.

Pojat kävelivät nätisti kaasojen kanssa alttarille ja minä rauhoittelin itseäni hermoilultani, mutta kun isäni saattelemana astuin kirkon ovista käytävälle, jännitys ja hermoilu raukesi; pian minusta tulee vihdoin vaimo. Kirkko-osuus meni hyvin ja musiikkiesitys oli kaunis. Poistuessamme kirkosta odotti ulkona vieraat tähtisädetikkujen kanssa ja toivottivat onnea tuoreelle avioparille. Kuljimme pitkät kirkon rappuset, joiden alla odotti veljeni Janne hääautomme kanssa. Auton takalasissa luki autojen rakentajien tapaan ”renkaat vaihdettu”. Poistuimme hääautolla juhlapaikalle kuohuviiniä nauttien.

Juhlapaikalla otimme vieraat vastaan lämpimän takkatulen äärellä ja jokainen sai punaista kuohuviiniä, lasissa jonka reunaan oli laitettu lumi/jää -teemaan sopivaa sokerihuurretta. Kaasot ja bestman toivottivat kaikki tervetulleiksi ja juhlat alkoivat.

Aluksi pihalla oli ulkokuvausta ja sen jälkeen menimme sisälle juttelemaan vieraiden kanssa ja syömään herkullista ruokaa. Ruokailun ja kahvin välillä oli puheiden aika ja jo ennalta-arvaten aloin itkemään, kun isäni kertoi lapsuuteni muistoista.

Ei mennyt kauaakaan, kun alkoi hulina. Bestman Jukka ja veljeni Janne tulivat vauhdilla ja ryöstivät meidän poikamme. Kaasoni kertoivat, että nyt oli lunnaiden aika ja jos me ei niitä haluttaisi lunastaa, kuten vitsailimme, he toimittaisivat lapsemme hääyön viettopaikkaan. Lunnaat olivat se, että sulhanen johdatti letkajenkkajonoa, johon lopulta melkein kaikki vieraamme osallistuivat nauraen ja riemuiten. Minä jouduin laulamaan lapsuuteni lempilaulun ”Ihme ja kumma”, kaverini pianolla säestämänä.

Leikin jälkeen oli aika kakunleikkuun aika. Kakkuna oli vadelma-kermakakku toiveidemme mukaan. Ja miten kävikään, jäin tossun alle, sillä mieheni kerkesi polkasta ennen minua. Kuitenkin kakun koristeena meillä oli hääpariskunta, jossa miehellä oli pallo jalassa ja morsiamella avain. Sanoinkin, että se kertoo todellisuudessa sen, kuka määrää kaapin paikan meidän perheessä.

Häävalssi
Olimme valinneet ”häävalssiksemme” Finlandersien ”Oikeesti” -kappaleen, sillä ne sanat olivat kuin meistä kirjoitetut. Tanssia emme olleet harjoitelleet kuin ehkä muutaman kerran ja puku päällä ei kertaakaan, joten se ei mennyt ihan niin kuin piti. Aiemmin olimme jo sopineet, että jos mokataan, niin otetaan se huumorilla, eikä jäädä murehtimaan. Seuraaviin tansseihin tuli mukaan vanhempamme ja jatkossa mukana oli niin pientä kuin suurtakin tanssijaa. Tanssit jatkui pitkälle iltaan ja kaikilla näytti olevan mukavaa.

Bändin tauon aikana pidimme sukkanauhan- ja kimpunheiton. Pyysimme kaasoja kokoamaan sinkkunaiset, ja -miehet kasaan ja omiin riveihinsä. Vieraat kummastelivat mitä tulisi tapahtumaan ja miksi he eivät saaneet olla niin kuin normaalisti heiton aikana. Yllätyksemme oli, että emme aikoneet heittää sukkanauhaa tai kimppua, vaan luovutimme ne niitä eniten tarvitseville. Sukkanauhan saivat kaksi pariskuntaa, jotka olivat seurustelleet yhtä kauan kuin me. Tämä oli meidän toiveemme ja  ”vinkkimme” heille, että saisimme tulevina vuosina hääkutsun heidän suunnaltaan.

Lisäleikkinämme oli sydämenmuotoisten vaahtokarkkien laittaminen vuorotellen suuhun ja sanoa ”minä rakastan sinua”. Karkkeja ei siis saanut syödä, vaan ne piti säilöä poskissa. Oli siinä itsellä kuin vieraillakin naurussa pitämistä! Ei ollut helppoa puhua suu täynnä karkkia. Itselläni suu oli hetkessä täynnä, mutta mieheni olisi varmaan voinut jatkaa pitkäänkin, joten taas oli myönnettävä, että mies vei voiton.

Tanssit ja hääjuhla jatkuivat puoleen yöhön, ja oli aika siirtyä hääyön viettoon väsyneinä, mutta onnellisena, hääparina hotelli Savoniaan. Myöhemmin kuulin, että siihen aikaan pakkasta oli ollut jo toista kymmentä astetta.

Hääjuhlasta on riittänyt kaikille muistelemista pitkäksikin aikaa ja häävideota katsoessa on saatu nauraa mahakippurassa. Juhlaväki muistaa juhlistamme parhaiten hyvän ruoan ja iloisen mielen ja sehän on tärkeintä, että kaikki viihtyivät.