Jotain vanhaa

Ajatus sinällään ei ollut uusi, ainakaan minun puoleltani. Sulhaseni väittää, että olen ottanut asian puheeksi jo toisella seurusteluviikolla, mutta itse kiellän tällaiset puheet. Kun kissa sitten oli nostettu pöydälle, ensimmäinen asia mikä mieleeni nousi innostuksen, hämmennyksen ja ilon keskellä oli, että onneksi en leikannut hiuksiani vielä lyhyiksi.

Olen nimittäin niitä naisia, jotka ovat aloittaneet häidensä suunnittelun esikoulussa kuralapio kädessä ja minulla on ollut jo pitkään selkeä kuva siitä, millaiset häät haluan ja miltä haluan niissä näyttää.

Minä itse
Pienenä olin sanonut meneväni itseni kanssa naimisiin. Ja siltä se välillä häitä järjestäessä tuntuikin. Perfektionistina halusin tehdä lähes kaiken itse, jotta saisin juuri oikeanlaista. Sulhaselleni osallistumiseksi riitti hänen omien sanojensa mukaan se, että hän tärkeänä päivänä saapuisi paikalle. Todellisuudessa hän vastasi musiikista ja valitsi jopa oman sakettinsa, silinterinsä ja kävelykeppinsä. Mieheni seurue oli frakkipalvelussa kuulemma ainut, jossa ei morsian ollut kertomassa omaa mielipidettään.

Ei vain kulissia
Häidemme suunnittelu lähti liikenteeseen paikan metsästämisellä. Löysin netistä loistavan sivuston, jolle voi syöttää toiveitaan juhlapaikan luonteesta ja sijainnista sekä vieraiden määrästä. Lähettelin kyselyitä pariinkymmeneen paikkaan, joihin oli merkitty lisätiedoiksi historiallinen rakennus, sillä meille molemmille historia on aina ollut tärkeä kiinnostuksen kohde.

Olimmekin aluksi päätymässä erääseen ihastuttavan näköiseen kartanoon Kauniaisissa, kunnes meille selvisi, että kartano näyttelisi häissämme ainoastaan taustalla häämöttävää kaunista kulissia, itse vuokrauskohde oli 80-luvun parakkirakennus pihapiirissä. Melko nopeasti kuitenkin löysimme etsimämme, 1930-luvulla rakennetun funkkis-helmen, Villa Solkullan.

Ripaus historiaa
1930-luku ei sinällään näyttele tärkeää roolia elämässämme tai ole lempiaikakautemme, mutta mielestämme oli hauska valita teemaksi sellainen, jota myös hääpaikkamme edusti. Emme kuitenkaan katsoneet, että olisimme voineet vaatia vieraita pukeutumaan teeman mukaisesti päästä varpaisiin ainakaan kustannuksiin osallistumatta. Niinpä vihjasimmekin kutsussa arvostavamme sitä, jos jokaisella vieraalla olisi jokin, vaikka pienikin asuste, joka viittaisi teemaamme. Näin jokainen pääsi pukeutumaan oman halunsa mukaan. Isäni ja veljeni kuittasivatkin jutun "salaisilla" taskumateilla kieltolain tyyliin.

Vaikka teemana olikin 1930-luku, emme halunneet tehdä siitä orjuuttavaa ohjetta, vaan noudattaa sitä niiltä osin, mihin se parhaiten soveltui. Askartelevana ihmisenä ja graafista suunnittelua opiskelleena olin päättänyt vastata kaikista häihin liittyvän materiaalin suunnittelusta itse. Etsin päiväkausia netistä sopivaa 1930-luvun fonttia, tutkin käytettyjä värikarttoja ja graafisia elementtejä. Kolusin vanhoja kirpputorilta löytämiäni lehtiä ja ahmin aikakauteen liittyvää kirjallisuutta. Kutsujen, pöytäkorttien, opasteiden, kiitoskorttien, paperinaruköynnösten ja tuikkukuppien teosta en kuitenkaan olisi selvinnyt yksin.

Pienelle piirille
Tavoitteenamme olivat rennot, itsemme näköiset ja hauskat häät. Niinpä päätimme kutsua ainoastaan perheenjäsenemme puolisoineen sekä läheisimmät ystävämme. Halusimme panostaa erityisesti tyylikkääseen ympäristöön, hyvään ruokaan sekä siihen, että meillä olisi aikaa seurustella vieraiden kanssa. Ruokalistalle valitsimme vain omia lempiruokiamme ja siitä tulikin maailmanmatkaajan ateria marokkolais-intialais-meksikolaisvaikuttein. Itse koin myös päivän ikuistamisen erityisen tärkeäksi ja siksi palkkaisimmekin studiokuvaajan lisäksi kuvaajan myös paikan päälle.

Vesikiharani ja salaperäinen meikkini mukailivat aikakautta. Oli hienoa nähdä, että myös niin monet vieraistamme olivat panostaneet pukeutumiseensa ja kampauksiinsa tärkeänä päivänämme. Vaikka ihan kaikki suunnitelmani eivät toteutuneetkaan, päivä oli mahtava ja ikimuistoinen.

Kuva:  Sirpa Pöllänen, Studio Omena

Meidät vihki juristi-ystävämme kauniissa paviljongissa ulkosalla. Häitämme värittivät lukuisten ystäviemme hauskat ja koskettavat puheet sekä lauluesitykset kitaran säestyksellä. Emme halunneet kirjoittaa toisillemme valoja, sillä pelkäsin itse olevani niin liikuttunut, ettei niiden lukemisesta olisi tullut mitään. Niinpä päädyimme kertomaan häävieraille, millaisia neuvoja olimme löytäneet avioliiton varalle viime vuosisadan puolessavälissä kirjoitetuista kirjoista Morsiamen kirja, opastusta nuorille tytöille sekä Miten valloitan ystäviä. Samasta sarjasta jäi tosin lukematta Miten saan sen oikean, mutta niille tiedoille ei enää tarvetta ollutkaan.