Kolme viisasta miestä - ajatuksia häistä

10101010
Pääosassa: Aku ja Minna
Aika: Juhannus 2011
Case: Pelottava kosinta

Eniten minua pelotti kosinta. Olin järjestänyt niin, että kaikki tapahtuisi 10.10.2010 kello kymmenen. Tämä saattaa tietenkin kertoa minusta jämptinä ja pikkutarkkana ihmisenä, mutta tahdoin, että sormuksiin – jos vastaus olisi myöntävä – voitaisiin kaivertaa 10101010.
Olin jo aikaisemmin pyytänyt tyttöystäväni kättä appiukoltani. Sanoin Karille, että otetaanpas konjakit ja istutaan alas. Hän velmuili, että jaahas, nyt taitaa olla tosi kysymyksessä. Kyllähän hän tiesi mistä on kyse, mutta ei hänellä ollut aikomustakaan päästää minua helpolla. Sain viedä koko homman omin voimineni ja änkytyksieni läpi.

Kolmannen konjakin kohdalla, kun kaikki säähavainnot oli käyty läpi, rohkaistuin ja kakistettua: ”Tahtoisin viedä tyttäresi vihille…” ”Tulihan se sieltä, pelkäsin, että joudutaan siirtymään viskiin, ennen kuin saat sen kysyttyä,” naureskeli nykyinen appikukkoni. Ja sain käden ja sain vaimon.  
Minusta tuntuu, ettei tätä tapaa enää juurikaan noudateta, mutta minusta se tuntui jotenkin tärkeältä.

Armosta tietämätön
Kosin tyttöystävääni Kaivopuiston rannassa. Ihmettelin kuinka helposti sain hänet houkuteltua jo aika hyisenä syysiltana piknikille tuuliseen ja tihkusateiseen Kaivariin. Jälkeenpäin kyllä selvisi, että hän oli arvannut ja ollut valmis kestämään pahemmankin viiman, jotta saisin kosittua.

Vaikka olimme umpirakastuneita – pelkäsin suunnattomasti vastausta. Entä jos se olenkin vain minä, joka on umpirakastunut? Entä jos se olenkin minä, joka rakentelee pilvilinnoja? Olimme tunteneet vasta kolme kuukautta. Tämä oli niin kaukana minun normaaleista toimintavoistani, mutta tunsin, että tässä se on, enkä olisi voinut enää pidempää odottaa.

Tahdoin tietää, että meillä on tulevaisuus ja yhteinen päämäärä. Tahdoin rengastaa rakkaani.  Tunne oli jotain niin suurta, etten vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan kosimatta saatikka kuvitella elämää ilman yhteistä tulevaisuutta. Olikohan tämä siis epävarmuutta?
 
Olen aina ollut sitä mieltä, että kihlaus on sopimus avioliitosta ja avioliitto on ikuinen, niin myötä- kuin vasta mäessäkin.

Kun kuulin myöntävän vastauksen, olin maailman onnellisin mies. Tahdoin, että koko maailma kuulisi, että olemme kihloissa. Että minusta tulee aviomies ja rakkaani tahtoo elää loppuelämänsä kanssani. No, nyt aika moni tietää.

Valmis kattaus  
Päähenkilöt: Pekka ja Mia
Aika: Elokuu 2011
Case: Miehen ajatus – turha ajatus

Ai, mitä minun päässäni liikkui. Eipä juuri mitään. Tyttöystäväni kositti itsensä eli pani minut kosimaan. ”Ei mitään kiirettä, sinulla on koko viikonloppu aikaa kosia.” Olimme Venetsiassa viettämässä pitkää viikonloppua vuosipäivämme kunniaksi. Lauseen takana oli luettavissa: se tapahtuu nyt ei koskaan.

Kyllähän minä tiesin, että tyttöystäväni oli pikkutytöstä asti haaveillut kävelevänsä alttarille valkoisessa unelmassaan. Hänellä oli pienessä – kauniissa – päässään kaikki suunnitelmat valmiina. Minä taisin sopia hänen piirtämäänsä kuvaan oikeanlaisesta sulhasesta – onneksi.
 
Minulla itselläni ei olisi ollut kiire naimisiin. Mutta toisaalta ei minulla ollut mitään sitä vastaankaan. Meidän suvussa on aina menty naimisiin nuorena – olimme silloin 20-vuotiaita –  joten kukaan ei kummastellut, kun kuulivat aikeistamme mennä naimisiin vuoden seurustelun jälkeen.

Niin, koska hänellä oli suunnitelmat valmiina. Veikkaan, että plaseerauskartta, hääkarkkiluonnokset, kutsuhahmotelmat, decoreeraus, menu, vieraslista jne. löytyivät valmiina jostain hänen salaisesta valkoisesta kansiostaan. En voi välttyä mielenyhtymältä Frendit-sarjan Monicasta. Minä istuin valmiiseen pöytään – kaikkinensa.

Vapaamatkustaja ja projektinjohtaja
Pahoin pelkäsin, että hänellä olisi suunnitelma myös minun polttareiden varalle. Mutta onneksi nyt ei sentään. Vaikkakin hän oli kertonut bestmanille ne muutamat mahdolliset ja mahdottomat viikonloput, mitkä sopivat parhaiten hänen, ei kun minun, aikatauluihin.
Minusta taitaa saada aika tossukan kuvan? Ja että kotonani asuu pirttihirmu?

Tähän väliin toimituksen huomautus: asia ei ole niin. Pekka on rennonletkeä nuorimies, joka kyllä tietää mitä tahtoo, mutta suhtautui häihin enemmänkin naisten hömpötyksenä. Pekan tuntien kylläkin mukavuudenhalu vie usein voiton. Miia on koko kylän projektijohtaja, hurmaava ja uskomattoman aikaansaava romantikko. Ja toimitus on suhteellisen varma, että pankkiholvista löytyy hääsuunnitelmakansia, jossa ensimmäiset merkinnät ovat noin neljävuotiaan pikkuprinsessan luonnoksia tulevasta hääpuvusta, ja että kansiota on päivitetty tiuhaan tahtiin.

Mutta takaisin Pekan tarinaan. Minun ei tarvinnut pistää tikkuakaan ristiin – en edes tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin yrittänyt. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Tahdoin naimisiin ja Miasta vaimoni. 
Onneksi olen melko varma, ettei hän lue tätä. Sillä ei kai teidän lukijakunta kata jo naimisiin menneitä?

Muutaman kysymyksen mies
Päähenkilöt: Ville ja Kristiina
Aika: Kesäkuu 2008
Case: Paniikki

Hääamuna heräsin paniikkiin. Tässäkö se on? Nytkö minua viedään? Mitä jos en menekään? Loppuelämä? Mitä jos teenkin oharit? Mitä jos tuleva vaimoni sanookin, ettei tahdo? Onko kukaan koskaan vastannut papille, ettei tahdokaan? Mitä jos minun rakko pettää kesken toimituksen? Miten niin vastamäessä? Mitä jos me ei saadakaan lapsia? Tai entä jos tuleekin kaksoset? Tulikohan kesämökki lukkoon? Huh. Oksettaa.
 
Muistan siis panikoineeni. Päässäni vilisi mitä uskomattomimpia kysymyksiä. Kuten rakkoni toiminta, joka ei koskaan ole kyllä aiheuttanut ongelmia. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi rakastanut vaimoani, eteenkö olisi tahtonut naimisiin ja etteikö kaikki olisi ollut suunniteltua ja selvää.

En karannut, morsiameni ei karannut, kumpikin tahtoi, rakkoni piti, mökkikin oli lukossa.

Olen tuntenut vaimoni viisivuotiaasta  asti. Olemme lapsuudenystäviä. Ja olimme seurustelleet 15 vuotta ennen naimisiin menoa, joten näinkin tasaiselta ja rauhalliselta mieheltä tuo hysteerinen reaktio oli aika yllättävää.

Helpottava suudelma
En ole koskaan osannut selittää mitä mielessäni liikkui, miksi käyttäydyin noin ja missä sfääreissä menin tuona aamuna. Olo oli koko aamupäivän kuin hidastetussa filmissä. Kaikki äänet tulivat jostain todella kaukaa ja mongertaen.

Onneksi minulla oli kaksi loistavaa bestmania, jotka ovat kyllä muistaneet muistuttaa minua tuosta aamusta, mutta sillä hetkellä he tajusivat, että tujaus konjakkia pistää mieheen kuin mieheen vipinää.

En muista juurikaan mitään yksityiskohtia aamulta. Vihkiminen tapahtui kello 12.00. Olin kuulemma kovin huolissani sormuksesta ja tivannut bestmanilta jatkuvasti, että onhan se tallessa. Aivan kuin kaikki kulminoituisi tuohon pieneen sormukseen. Jos se olisi kadonnut olisin varmaankin romahtanut lopullisesti. Anteeksi.

Alttarilla seisoin kuin suolapatsas, hikoilin ja sanat takertuivat kurkkuuni. Mutta kun kuulin papin sanat: ”Voitte suudella”, olin kuin teini poika, joka suuteli ensimmäistä kertaa. Oloni oli todella helpottunut. 

Tämän jälkeen kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan. Minä rentouduin. Ja herran jumala, minä nautin loppu juhlista täysin siemauksin. Kesti kyllä muutaman vuoden ennen kuin paljastin vaimolleni tuon aamupäivän tunteet.